Pieni elokuvakerho: To Live And Die In L.A.

HUOM! Elokuvassa ei ole tekstitystä. 

Pieni elokuvakerho pysyy visusti kasarilla ja lataa kankaalle vuosikymmenen kovimman rikoselokuvan.

William Friedkinin viimeinen mestariteos, To Live and Die in L.A. (1985) näyttää ensin kokoelmalta 80-lukulaisia kliseitä – julisteen ’graffiti’-tekstityyppiä myöden. Syntetisaattori-vetoinen soundtrack säestää kirkkaan oranssina hehkuvia auringonlaskuja ja pääosassa kohdataan sääntöjä haastava kapinallinen agentti Chance (pre-CSI William Petersen), jonka parilla on enää ’pari päivää eläkkeeseen’.

Friedkin tarjoaa kuitenkin omaehtoisen kuvauksen pakkomielteisestä ajojahdista, jossa lain ja moraalin rajat häilyvät kahden agentin metsästäessä murhanhimoista väärentäjää Los Angelesin alamaailmassa. Kuvaaja Robby Müller tekee kaupungin takapihoista, joutomaista ja valtaväylien verkostoista näyttämöt yhä kiihtyvälle kilpajuoksulle ja loistava roolitus tarjoaa herkullisen henkilögallerian, varsinkin John Turturro loistaa ensimmäisessä suuremmassa roolissaan.

Realismista irrallista tyylittelyä löytyy ajoittain niin kuvauksesta kuin henkilöhahmoista, etenkin taiteellinen väärentäjä ja agenttien pakkomielteen kohde Rick Masters (Willem Dafoe), maalauksiaan polttavana psykopaattina, sekä Chance, nimeään myöten kaiken peliin laittavana uhkapelurina, esitetään räikein vedoin. 80-lukulaisen suurieleisyyden ja intensiivisen paletin rinnalla elokuvan vireenä on kuitenkin kyynisyys ja armottomuus, joka nousee keskeisissä jaksoissa pintaan ja antaa kokonaisuudelle sen karhean tumman sävyn – väkivalta on rumaa ja arvaamatonta, korruptio uhkaa jokaista ja häikäilemättömyydellä on tuhoisat seuraukset.

Tuloksena on elokuva, joka eroaa huolettomista buddy movie aikalaisistaan 48 tuntia (1982) ja Tappava ase (1987) kuin yö päivästä – katsoja kokee olevansa mukana aidosti vaarallisessa kyydissä.

-Tommy Lindgren