Pieni elokuvakerho: The Breakfast Club

HUOM! Elokuvassa ei ole tekstitystä.  

The Breakfast Club

Breakfast Club (1985) kertoo viidestä lukiolaisesta, jotka eri syistä joutuvat viettämään koko lauantain jälki-istunnossa koulunsa kirjastossa. Heidän tehtävänään on kirjoittaa essee aiheesta ”Kuka minä luulen olevani”. Elokuva alkaa, kun nuoret tulevat koululle ja se loppuu, kun he lähtevät pois. Koko elokuva tapahtuu koulun sisällä.

Näistä yksinkertaisista aineksista ohjaaja-käsikirjoittaja John Hughes onnistuu tekemään maailman parhaaksi teinielokuvaksikin määritellyn mestariteoksen. Kiinnostavaa on myös se, että Breakfast Club on kestänyt aikaa uskomattoman hyvin. Siinä missä elokuvan vaatteet ja musiikki ja ehkä myös näyttelijöiden tanssityylit ovat aikansa lapsia, elokuvan humaani sydän valloittaa aina uusia 15-20 -vuotiaita nuoria puoleensa. Oma 16-vuotias poikanikin on kuullut siitä (eikä edes minulta!), ja haluaa nähdä sen.

Mikä on elokuvan suosion salaisuus? Mielestäni Breakfast Club oli ensimmäinen high school -elokuva, joka ei näyttänyt koulumaailmaa seksikokemusten sisäänheittäjänä (mm. Kuumat kinkut, Risky Business), kiusaamisen tyyssijana (Carrie) tai ulkopuolisuuden kuvaukseen (Nuori kapinallinen). Toisaalta se ei myöskään katso nostalgisesti menneisyyteen kuten esim. American Graffiti. Breakfast Club näyttää koulun sellaisena kuin se oikeasti on; tunteiden vuoristoradassa kulkevien itseään etsivien puoliaikuisten kohtaamispaikkana, jossa opiskellaan pääaineena elämää yhdessä muiden samanikäisten kanssa.

Elokuva katsoo jokaista viittä arkkityyppiä edustavaa oppilastaan – kauneuskuningatar, pikkurikollinen, urheilija, nörtti ja weirdo – silmän tasolta ja suurella ymmärryksellä. Elokuva ei päästä ketään oppilasta helpolla (kuten ei elämäkään), mutta se ei myöskään tuomitse heistä ketään (kuten katsojien tai nuorten vanhempienkaan ei soisi tekevän).

Breakfast Clubin mainion mahtipontinen mainoslause tiivistää elokuvan seuraavasti: ”He tapasivat vain kerran, mutta se muutti heidän elämänsä ikuisesti.” Ja tältähän paitsi elokuvan päähenkilöistä, myös monista samaan ikäpolveen kuuluvista katsojista, varmasti tuntuu sen lopussa. Elokuva voimaannuttaa yhtä paljon kuin se riemastuttaakin.

Ne katsojat, joiden lukioajoista on kulunut jo vähän kauemmin, toki tietävät kokemuksesta, että tuskinpa päähenkilöiden elämä kuitenkaan ihan lopullisesti muuttui tuon yhden jälki-istuntopäivän vuoksi. Mutta kaikille näillekin katsojille Breakfast Club on sydämiin käyvä muistutus ajasta, jolloin meistä jokaisesta todella tuntui siltä. Siksi elokuva onkin mitä mainioin kokemus jaettavaksi yhdessä omien teini-ikäisten lasten – tai keski-ikäisten vanhempien – kanssa.

Jarkko Hentula