Pieni elokuvakerho: Gremlins

HUOM! Elokuvassa ei ole tekstitystä.

”Ei kirkkaita valoja”

”Ei saa kastella”

”Ei saa ruokkia keskiyön jälkeen”

 Lemmikinomistajat ja pienten lasten vanhemmat tietävät sääntöjen tärkeyden sekä saduissa että elämässä. Niin tiesi myös jouluisen kauhukomediaklassikon Gremlins (1984) kirjoittanut Chris Columbus. Jälkikäteen on vaikea uskoa, että kukaan ei odottanut hittiä Joe Danten ohjaamasta ilkikurisesta hirviökomediasta, jossa pikkuruisesta ja isosilmäisestä karvaturrisöpöläisestä sikiää yhtäkkiä lauma kanien lailla lisääntyviä limaisia riiviöitä, joita kiinnostaa vain kaiken tuhoaminen ja käkättävä nauru perään. Miksi olennot toimivat niin? Koska saduistakin sen oppii: jos sääntöjä rikkoo, karkaa kaaos käsistä ja kaikki on mennyttä.

 Dante otti elokuvan pieteetillä luotuun idylliseen pikkukaupungin jouluun vaikutteita Capran klassikosta Ihmeellinen on elämä (1946) ja jos lavasteet näyttävät jostain tutulta, ne nähdään myös Paluu tulevaisuuteen (1985) -leffan Hill Valley -kaupunkina. Tarinassa seurataan nuorenparin rakastumista, mutta varsinaisessa pääosassa ovat efektitaiteilija Chris Walasin luomat nukkeriiviöt, joista Dante loihtii tempaavaa tuhoenergiaa. Gremlins onnistuukin hämmentävällä tapaa kahdessa ristiriitaisessa päämäärässä – kaupungin (ja joulun!) haluaa pelastuvan, mutta samalla tahtoisi vain loputtomiin ihastella riiviöiden anarkistista hävitystä. 

Ilja Rautsi