Pieni elokuvakerho: Last Action Hero

 HUOM! Elokuvassa ei ole tekstitystä.    

”To be or not to be? Not to be.” lausuu Hamletia esittävä Arnold Schwarzenegger ennen kuin räjäyttää Elsinoren linnan kappaleiksi bensatulimereltä näyttävin paukuin. Onko kyseessä meemi vai uni?

Onneksi ei kumpikaan, vaan kohtaus vuoden -93 isoimmasta flopista, Last Action Herosta. 90-luvun alussa aloitteleva käsikirjoittajakaksikko Adam Leff ja Zak Penn katsoivat kaiken käsiin saamansa kasaritoiminnan, laativat listan kertyneistä kliseistä ja kirjoittivat överin väkivaltahurmeisen parodian nimeltä Extremely Violent, johon he halusivat pääosaan ainoan sankarin, joka paitsi ruumiillistaisi kliseet, pystyisi myös ylittämään ne: Arnold Schwarzeneggerin. Arska suostui mukaan yhdellä ehdolla – ysäri-Arnold ei saisi enää olla kasarikauden kylmä teurastaja, vaan perheystävällinen sankari. Käsistä kirjoitti uusiksi ensin action-maestro Shane Black, sitten kokoperheellisempi William Goldman ja huhujen mukaan tuotantoon asti mentäessä neljä muutakin Hollywood-kynäilijää. Tuottajat olivat varmoja vain yhdestä asiasta – tällä tienaisi helvetisti pätäkkää. Niin paljon, että kannatti ostaa mainostilaa NASAn raketin kyljestä, tarkistamatta että itse asiassa sen laukaisu tapahtuisi kuukausia ensi-illan jälkeen. Rakettikaan tosin tuskin olisi auttanut, koska samaan aikaan tuli ulos Steven Spielbergin pieni taide-elokuva Jurassic Park. Kasarisankarin analogiset lihakset eivät pärjänneet digitaalisesti henkiin herätetyille hirmuliskoille.

Ilmestyessään Last Action Heroa arvioitiin enemmän ilmiönä kuin teoksena – ja ilmiönä se jäi auttamatta digidinojen tallomaksi. Elokuvana Last Action Hero on kestänyt kohtalaisen hyvin, liian monen kokin sävyllisestä sekamelskasta huolimatta. Tarina alkaa, kun Arnoldia yli kaiken fanittava leffahullu pikkupoika saa hyppysiinsä taikaelokuvalipun, jolla pääsee valkokankaan läpi suosikkielokuvansa sisään. Poika päätyy maailmaan, jossa autot räjähtävät seinään törmätessään, sankarit eivät kuole koskaan ja korostetun petollinen paha saa aina palkkansa. Mutta kuinka käy, kun elokuvahahmot tulevat ”todellisuuteen”, jossa haavat voivat tappaa ja jokainen kuolee ennen pitkää? Herkullisimmillaan moninkertaiset metatasot pääsevät (sittemmin Game of Thronesin Tywin Lannisterina vakuuttaneen) Charles Dancen esittämän pahiksen tajutessa, ettei tässä maailmassa ketään kiinnosta, vaikka hän tappaa väkeä kadulla ja kerskuu siitä.

Klassikot Predator, Die Hard sekä Punaisen lokakuun metsästys ohjannut John McTiernan osaa toteuttaa kliseet sekä niille ivailun taidolla. Loputtomalla elokuvavitsivirralla rullaava konsepti ja itseivaileva Arska kantavat yllättävän pitkälle, vaikka kuvitteellista kohdeyleisöperhettä kosiskeleva siirappi uhkaa välillä hukuttaa kaiken alleen. Arnold esittää täydellä innolla paitsi sankaria Jack Slateria, myös omahyväistä versiota itsestään ja tietysti jo mainittua Hamletia. Ennen kaikkea Last Action Hero onkin tarina Arnoldin imagokriisistä – onko hän armoton tappokone, itseironinen sankari vai karski jäänne menneisyydestä?

Jos elokuvataide on peilisali, jonka heijastuksista näemme oman sielumme kätketyt palat, on Last Action Hero huvipuisto, jonka jokaisessa laitteessa Arnold Schwarzenegger kohtaa yhden imagosegmenteistään – ja nauraa koko matkan pankkiin. Olkoonkin että vuonna -93 pankki oli yllättäen suljettu.

-Ilja Rautsi