Pieni elokuvakerho: The Truman Show

HUOM! Elokuvassa ei ole tekstitystä.

Peter Weirin ohjaama ja Andrew Niccolin käsikirjoittama The Truman show (1998) on yksi 90-luvun parhaista amerikkalaista elokuvista. Nykyistä elokuvakenttää katsoessa tuntuu ihmeelliseltä, että tämä 60 miljoonaa dollaria maksanut alkuperäiskäsikirjoitukseen perustuva elokuva on ylipäänsä mennyt tuotantoon. Tietenkin se, että elokuvan pääosassa nähtiin yksi aikansa suurimmista tähdistä, auttoi, mutta siitä huolimatta The Truman show on valioesimerkki siitä laadusta, jota Hollywoodin studiosysteemissä syntyi 90-luvulla.

Vaikka tarinan premissi on loistava, elokuvan nostaa klassikkostatukseen sen kerronnan kurinalaisuus.  Pelkästään elokuvan lyhyt kesto (103 minuuttia) on pieni ihme. Toisissa käsissä Niccolin konsepti olisi voinut helposti venyä kolmetuntiseksi snooze festiksi. Toinen neronleimaus Weirin lähestymistavassa on se, että elokuvan ensimmäinen näytös on käytännössä The Truman show:ta. Näemme tarinan samalla tavalla kuin fiktiivisen televisio-ohjelman katsojat – lavastukseen ja Trumanin vastanäyttelijöihin piilotettujen kameroiden kautta, monikameraohjaajan vision suodattamana. The Truman show:n ulkopuolinen maailmakin nähdään lähinnä ohjelman katsojien tv-vastaanottimien läpi.

The Truman shown meta-tasoista, meta-tasojen meta-tasoista ja pohdinnoista tosi-tv:n etiikasta on kirjoitettu niin paljon, ettei niistä tässä nyt sen enempää. Sen sijaan mainittakoot vielä elokuvan ilmiömäinen soundtrack, joka on yhdistelmä Burkhard Dallwitzin elokuvamusiikkia, Mozartia, Chopinia ja otteita Philip Glassin vanhoista scoreista, kuten Powaqqatsista ja Anima Mundista. Tämän lisäksi Philip Glass itse soittaa yhdessä elokuvan hienoimmista kohtauksissa flyygelillä musiikkia studion kankaalla pyörivän kuvan päälle nukkuvasta Trumanista.

Tule ja koe klassikko kankaalta. 

-Niklas Lindgren