Pieni elokuvakerho: The Piano

HUOM! Elokuvassa ei ole tekstitystä.  

Jane Campion PIANO/ Marja PYYKKÖ

Rakkaus, himo ja häpeä

Jane Campionin Piano (1993) on valtava kokemus. Elokuva retkeilee rohkeasti himon, omistamisen, vallan ja voyerismin maailmassa. Holly Hunterin näyttelemä Ada on lukinnut sielunsa omistamansa soittimen sisälle ja kommunikoi vain musiikin kautta, valiten itsepäisesti oman kielensä ja sävelensä. Uusi aviopuoliso, elokuvan tavallaan sympaattisin hahmo, Sam Neilin esittämä Alisdair koettaa taivuttaa Adaa, mutta taipuukin itse etsiessään konventionaalista harmoniaa puolisoiden välille.  Kolmiodraaman kolmas kulma, Harvey Keitelin näyttelemä George Baines on asemoitu himon kohteeksi. Bainesia tirkistelevät vuoroin Ada itse, vuoroin (Anna Paquinin loistavasti näyttelemä) Adan tytär Flora ja lopulta mustasukkaisuutta hikoileva aviopuoliso.

Uuden-Seelannin syrjäseuduille, 1800-luvun puolivälin tienoille sijoittuva elokuva on myös visuaalinen taidonnäyte. Kostea, vaikeakulkuinen ja hämyinen viidakko sekä avarat rantahietikot luovat rytmiä ja dynamiikkaa, illuusion eristäytymisestä ja kaukana siintävästä mahdollisesta vapaudesta, aina tilannetta palvellen.

Roolimalleja pyöritetään sumeilematta, törmäillen välillä ylväästi patetian kivikoihin. Piano välittää katsojalle niin ylitsevuotavan emotionaalisen ja visuaalisen kokonaisuuden, että vuosienkin jälkeen elokuva ryskii alleen niin omat virheensä kuin katsojan suuremmatkin arkiset murheet.

Oma henkilökohtainen kokemus on ollut joka katsomiskerralla voimallinen. Elokuvan ilmestyessä vuonna 1994 seksuaalisuuden kuvaaminen naisen halun kautta oli järisyttävää. Adan antautuminen oli sekä väkivaltaista että kiihottavaa. Adan tytär imitoi äidin seksiakteja hieromalla itseään viidakon puita vasten -miten häpeällisen tuttua. Isäpuolen määräämät puhdistautumiseen tähtäävät rangaistukset olivat osa ikiaikaista oikeutuksen ja antautumisen riittiä.

Adan itsepintainen puhumattomuus loi koko elokuvalle omalakisen todellisuuden. Katsoja sai itse sanoittaa Holly Hunterin silmistä peilautuvan tunteiden kirjon. Ja miten upottavat ne silmät olivatkaan! Varautuneisuus, itsesuojelu, halu, huumori, lämpö, lempeys ja himo- kaikki välittyivät suoraan ja pyyhkivät jopa Adan kertovan voice overin mielestäni pitkiksi ajoiksi. Katsomiskokemuksessa säilyi tunne, että Ada puhui vain silmillään ja vain juuri minulle, vain minä kuulin ja ymmärsin häntä. Puiden hivelevät oksat ja repivät juuret loivat voimakkaan vertauskuvallisen, elämän upottavan suomaaston. Jokainen naisen askel on taistelua, eikä etenemään pääse, miehen tarttuva koura on vastassa kaikkialla. Vahvimman oikeudella otetaan, loputtomiin. Adan katkeransuloinen kosto oli tyydyttävintä katharsista mitä siihenastinen minäni oli kokenut.

Holly Hunter voitti parhaan naispääosan Oscarin sekä parhaan naispääosan Baftan sekä nuori Anna Paquin parhaan naissivuosan Oscarin. Jane Campion voitti Oscarin myös parhaasta alkuperäiskäsikirjoituksesta. Elokuva valitaan toistuvasti maailman parhaiden elokuvien listoille.

Sykähdyttävää, menkää katsomaan.

MARJA PYYKKÖ